Notta sellaasta

- Kyllä mä sanon notta son komiaa kun on kaunis kesäilta ja viä juhannuski. Koivut oikeen tuoksuu ja ilima on tyven. Kun sä nuon komia flikkaa oot, et sä sattuus lähtemähän mun kans vähän tanssiimahan ja mä voisin saattaa sut sitten vaikka kotia?

- Siis täh? Luulets'sä heinähattu et mä lähden sun kanssa yhtään mihinkään, ja muuten MÄ en asu täällä. MÄ asun stadis!

- Älä ny ' ppahaastu, m'olin vaan sitä mieltä, notta nuon kauniille tytöölle täytyys saara turvallinen kyyti kotia.. Mulla on isäukon raktori lainas, notta sillä päästääs komiasti körööttelemähän kotiap'päin.

- Kuules nyt rehupuntti, MÄ oon täällä vaan käymässä, stadissa tommoset maajussit olis saanut jo turpaansa. Luulet'sä että mä nousen tuollaiseen likaiseen traktoriin tällä mun uudella mekolla, EN TODELLAKAAN!

- Tää tuloo selväksi, voit sä mun puolesta kävelläkki. Törmäällähän jos satut tänneppäin viä tulemahan!

Eilen.

Soitin ovikelloa. Ulkona oli jälleen pakkasta. Pitäisi päästä nopeasti sisälle lämmittelemään. Vähän ajan päästä ovi aukesikin. "Siinähän sinä olet, tule sisälle." - hän sanoi. Astuin kynnyksen yli sisään. Vastaleivotun pullan tuoksu valtasi sieraimeni. Hän meni edellä, hiljaa ja rauhallisesti. Kaappikello raksutti olohuoneen nurkassa tuttuun tyyliinsä. Hän istuuntui ajan kuluttamalle keinutuolille.

Kaunis kevätaurinko lämmitti hänen uurteisia kasvojaan. Kasvot olivat hyvin ilmeettömät, mutta aistin jonkinlaista ilahtuneisuutta. "Kiva kun tulit, otatko kahvia?" - hän kysyi ääni väristen. Tottakai ottaisin, en ole vielä tähän ikään mennessä kieltäytynyt hänen keittämästään kahvistaan ja pullasta. Hän nousi keinutuolista vaivalloisesti vääntäen kasvonsa tuskaiseen irvistukseen. "Hemmetin selkä vaivaa taas." -hän selvensi tilannetta. Nyökkäsin ymmärtävästi ja katselin ympärilleni.

Mikään ei ole kahdessakymmenessä vuodessa muuttunut. Nurkassa tuttu maalaus kotitalosta Karjalassa, kirjahyllyssä valtava Raamattu. Kävelen keittiöön. Mikään ei voita kunnon pannukahvia. Hän nostaa kaapista iäkkäät kahvikupit pöytään ja kaataa niihin höyryävää kahvia. Ummistan silmäni ja haukkaan valtavan palan hänen leipomaa pullaansa. Tuntuu kuin aika pysähtyisi. Istumme hiljaa vastakkain. Eipä tässä silti sanoja tarvita.