Eilen.

Soitin ovikelloa. Ulkona oli jälleen pakkasta. Pitäisi päästä nopeasti sisälle lämmittelemään. Vähän ajan päästä ovi aukesikin. "Siinähän sinä olet, tule sisälle." - hän sanoi. Astuin kynnyksen yli sisään. Vastaleivotun pullan tuoksu valtasi sieraimeni. Hän meni edellä, hiljaa ja rauhallisesti. Kaappikello raksutti olohuoneen nurkassa tuttuun tyyliinsä. Hän istuuntui ajan kuluttamalle keinutuolille.

Kaunis kevätaurinko lämmitti hänen uurteisia kasvojaan. Kasvot olivat hyvin ilmeettömät, mutta aistin jonkinlaista ilahtuneisuutta. "Kiva kun tulit, otatko kahvia?" - hän kysyi ääni väristen. Tottakai ottaisin, en ole vielä tähän ikään mennessä kieltäytynyt hänen keittämästään kahvistaan ja pullasta. Hän nousi keinutuolista vaivalloisesti vääntäen kasvonsa tuskaiseen irvistukseen. "Hemmetin selkä vaivaa taas." -hän selvensi tilannetta. Nyökkäsin ymmärtävästi ja katselin ympärilleni.

Mikään ei ole kahdessakymmenessä vuodessa muuttunut. Nurkassa tuttu maalaus kotitalosta Karjalassa, kirjahyllyssä valtava Raamattu. Kävelen keittiöön. Mikään ei voita kunnon pannukahvia. Hän nostaa kaapista iäkkäät kahvikupit pöytään ja kaataa niihin höyryävää kahvia. Ummistan silmäni ja haukkaan valtavan palan hänen leipomaa pullaansa. Tuntuu kuin aika pysähtyisi. Istumme hiljaa vastakkain. Eipä tässä silti sanoja tarvita.