Before the dawn.

Hän seisoi kauhusta jäykistyneenä odottaen pääsyä sisälle. Hän ei tarkalleen tiennyt mikä häntä sisällä odottaa, mutta rohkaisten itsensä hän otti päättäväisen ja määrätietoisen askeleen eteenpäin. Tuuletuskoneiden valtavat siivekkeet puhalsivat lämmintä ilmaa hänen rasvoittuneisiin hiuksiinsa.

Sisälle päästyään hänen katseensa vaelsi ihmisissä. Niin monta tarinaa ja elämänviisautta mahtui kaikkiin noihin kasvoihin. Niin monta erilaista persoonallisuutta kuin oli ihmisiäkin. Ihmisten paljous ja röhkeys sai hänet ahdistumaan ja muistamaan aiemmat kokemuksensa tästä tilanteesta. Ihminen on eläin, hän muisti lukeneensa kerran erään viisaan miehen ajatuksia. 

Kävellessään ihmisten saartamaa käytävää, hän ahdistuu enemmän. Jokainen katse porautuu syvälle hänen sisimpäänsä, eikä hänellä ole hyvä olla. Ihmisten katseet tuntuvat valuvan hänen lävitsensä, he kävelevät kuin kuolemattomat hänen ohitsensa ja häntä päin. Arvojärjestys selviää hänelle heti. Evoluutioteoria pätee jälleen; syö tai tule syödyksi.

Hän saapuu käytävälle, jonka päässä tietää olevan tuho. Katastrofi, mutta hän tietää sen olevan välttämätöntä. Hän ottaa askeleita päättäväisesti eteenpäin. Käytävän reunat tuntuvat ahdistavan hänet pieneksi, mitättömäksi olennoksi, jolla ei ole identiteettiä, ei sielua. Vaikka hän ja kaikki muut ihmiset tilanteessa tietävät, että tästä tilanteesta tulee täysi fiasko, jokainen kiihdyttää askeliaan armottomasti. Jokainen haluaa olla ensimmäinen. Jokainen haluaa kokea sen tunteen, että tietää olevansa vahvin. Nopein, ravintoketjun huipulla. Voittamaton ja vaikutusvaltaisin. Hänelle on opetettu, että vanhempia tulee kunnioittaa, mutta tässä paikassa ei päde mitkään säännöt. Jokainen on vapaata riistaa. Ota opiksi vanhemmilta, hän ajattelee kun seuraa ihmisten liikkeitä.

Hän aistii sivullaan levotonta liikehdintää. Katseensa vasemmalle kääntäessä hän näkee sen tulevan. Tuon ison, valtavan rautahäkin, joka ajaa häntä takaa. Hän ei ajattele, vaan toimii. Hänen on selvittävä tilanteesta ennen kuin antaa rautahäkin kahlita hänet. Hän ei voi jäädä toiseksi, hänen on oltava voittaja. Hän tuntee kuinka adrealiini alkaa vapautua vereen. Sydämenlyönnit tihenevät ja hänen otsaansa muodostuu hikipisaroita. Hän on jo askeleen edellä vastustajaansa, mutta hän ei ole vielä perillä. Muutaman askeleen päässä hän tuntee olevansa mestari. Mitä? Ei voi olla mahdollista, hieman ennen päämäärän saavuttamista hänen eteensä kääntyy jälleen yksi elävä kuollut. Hän ei haluaisi myöntää tappiotaan, mutta nyt se on väistämätöntä. Hän jää toiseksi. Hän tietää, ettei voi väittää elävää kuollutta vastaan, sillä ne ovat niin arvaamattomia. Hänen täytyy yrittää olla vain mahdollisimman huomaamaton, sillä hän on juuttunut kahden elävän kuolleen väliin. Paras keino selviytyä hengissä on olla katsomatta ketään silmiin ja puhumatta kenellekään mitään. He ovat matkalla viimeiselle portille.

Ihmiset lajitellaan porteista. Kaikki joutuvat kulkemaan porttien lävitse, mutta kukaan ei saa päättää viimeistä vastustajaansa. Annetaanko sinulle mahdollisuus päättää omasta tilanteestasi, saatko vapauden kulkea tilanteesta pois? Portin metallinpaljastimet riisuvat hänet aseistaan, hän on täysin paljaana ihmisten katsoessa häntä halveksivasti. Hän kuulee ihmisten ajatukset. "Ei olisi hänestä uskonut", "ainahan minä tuosta tiesin pimeän puolen". Hengitys salpaantuu kun portinvartijat hyökkäävät sinua kohti. Hän yrittää pitää mielessään sen, että hänellä on oikeus sanoa mielipiteensä, vaikka oikeasti tietää olevansa sanaton.  "Hei anteeks, sä unohdit ton maksamakkaran tonne kassalle!", sanoo kassaneiti hymyillen. Hän tietää, että kerta ei ollut viimeinen. Jälleen ensi viikolla hänen on pakko palata Prismaan ruokaostoksille.

Leikkiautoja

Mitenhän mä sen asian hänelle kerron. Pitää vaan olla vahva ja olla hänen tukenaan.
Hmmh, siinä se leikkii onnellisena, tietämättä maailman murheista yhtään mitään.
Huhh, kai se on sit kerrottava. Eihän tätä voi ikuisesti piilotella.

"Juha, tuutko hetkeksi tänne?"
"Niin?"

Juha nousi ylös lattialta. Kaikki hänen lelunsa olivat ympäri huonetta. Taitaa tulla isona automies kun niin noista pikkuautoista tykkää. Juha oli parkkeerannut kaikki pikkuautonsa joululahjaksi saamaansa muoviseen parkkihalliin. Hyvä että leikkii.

"Tuus Juha tänne istumaan mun viereen hetkeksi."
"Miksi? Mulla on nyt just leikit kesken."

Nyt täytyy olla vaan vahva. Mitenhän tuo reagoi? Yritän pitää itseni vaan kasassa, nyt ei voi murtua. Täytyy olla vahva.

"Juha kuule, nyt on asiat niin, että isä ei tule enää kotiin."

Katsoin Juhaa syvälle hänen sinisiin silmiinsä. Ilme muuttui iloisen pikkupojan kasvoista vakaviksi, lähes aikuismaisiksi kasvoiksi. Lelutraktori putosi hänen käsistään maahan, rikkoen huoneessa olevan hiljaisuuden.

"Miksi ei?" -hän kysyi.
"Valitettavasti ei vaan enää tule." -sanoin ääni vapisten.

Juhan suuret siniset silmät vetistyivät pikkuhiljaa, muuttaen koko pienen pojan ilmeen hyvin surulliseksi.

"Sä valehtelet, älä valehtele!" -hän huusi minulle.

Kunpa se olisikin totta, kunpa kaikki olisi vaan valhetta.
Hän ryntäsi syliini ja otin hänet avosylin vastaan. Hän on nyt kaikki mitä minulla enää on.

Perjaintai-ilta

Voi vittu minkämoisen auton Wallu on hankkinu. Millee kaverilla on ihan oikeesti varaa ajaa tämmöstä vaunua tommosilla bensanhinnoilla, tsiisus! On nahkajakkarat ja on jalopuukoristeet, turboa toki unohtamatta. No, emmätiiä, kyllähän täs ihan mukava matkustaa on. Mut kyl mä nään sen silmistä miten se oikein janoaa painaa tota kaasua, mut eiks tässä kohta tulekin se pitkä suora.. Siinä mä oon omaa autoani kokeillu.


Noni, nyt kaarretaan hitaasti ja noiden koivujen jälkeen alkaa pitkä suora. Mä oon ihan varma et toi ei voi vastustaa kiusausta. Mikä silti vois olla hienompaa kuin tuntea mahanpohjassaan kihelmöintiä nopeuden noustessa nopeasti ja tasaisen tehokkaasti!


WOU, nonii nyt lähti, ompas ärhäkkä vehje, 120-130-140 - kauankohan tää kiihtyy? No nyt on jo 150 lasissa, koskahan se alkaa hiljentää.. Voi vittu jos se tekis nyt ajovirheen, hah, me oltais ihan muusina kummatkin. Ei tässä auta muu kuinHEI VARO NYT VIT- 

---

Aa, mitä helvettiä, ei jaksais avata silmiä. Taas kouluun - plaah. Näin jotain hirveetä painajaista auto-onnettomuudesta. No kai se on vaan pakko sit. Hetttkinen, missäs mä nyt oon. Okeii, tää ei oo mun huone kylläkään. Ei helvetti miks mä en muista mitään. Tai muistan mä sen unen. Ei. Ei se voi olla. Ei perkele, kyllä se taitaa olla. Aaa, en mä pääse liikkumaan kunnolla, hei tuolla menee joku mä taidan kysyä siltä.

Miksi? Miksi sen piti ajaa niin? Voi helvetti! Miks tän piti sattua just meille? Wallu. Wallu makaa hengettömänä ruumishuoneella ja mä virun täällä. Ei me mitää pahaa tarkoitettu, piti vaan nopeesti kokeilla. Poliisit on tulossa kyseleen kaikkee, vittu mä en vastaa niille mitään. Tästä oli vissii lehdessäkin oikein - kaveruksista tuli julkkiksii kertaheitolla. Heitolla nimenomaan - viisi kertaa katonkautta voimalinjapylvääseen kuulemma - siinä on teille heittoa! Miks mä en voinut lähteä Wallun sijasta? Miksi? Ei me mitään pahaa.

Penkki.

Käsikkäin he kulkivat rantaan,
upottivat jalkansa santaan.
Alla yön, kauniin elokuun.
näkivät penkin, tumman puun.

Tuo penkki, mikäs muu,
hymyyn vääntyi nuorten suu.
Pyys' penkki luokseen kulkemaan,
lupas' salaisuudet sisäänsä sulkemaan.

Ilot, riemut - ajat surujen,
koki penkki, aikoina vuosikymmenien.
Monien ystävä oli penkki tuo,
niin moni tuli penkin luo.

Tuo penkki, vanhus nyt yksin on.
Hiukan laho, mut ei arvoton.
Kauan sitten näki rakkauden nuoren,
sisäänsä sulki sen, alle puisen kuoren.

Notta sellaasta

- Kyllä mä sanon notta son komiaa kun on kaunis kesäilta ja viä juhannuski. Koivut oikeen tuoksuu ja ilima on tyven. Kun sä nuon komia flikkaa oot, et sä sattuus lähtemähän mun kans vähän tanssiimahan ja mä voisin saattaa sut sitten vaikka kotia?

- Siis täh? Luulets'sä heinähattu et mä lähden sun kanssa yhtään mihinkään, ja muuten MÄ en asu täällä. MÄ asun stadis!

- Älä ny ' ppahaastu, m'olin vaan sitä mieltä, notta nuon kauniille tytöölle täytyys saara turvallinen kyyti kotia.. Mulla on isäukon raktori lainas, notta sillä päästääs komiasti körööttelemähän kotiap'päin.

- Kuules nyt rehupuntti, MÄ oon täällä vaan käymässä, stadissa tommoset maajussit olis saanut jo turpaansa. Luulet'sä että mä nousen tuollaiseen likaiseen traktoriin tällä mun uudella mekolla, EN TODELLAKAAN!

- Tää tuloo selväksi, voit sä mun puolesta kävelläkki. Törmäällähän jos satut tänneppäin viä tulemahan!

Eilen.

Soitin ovikelloa. Ulkona oli jälleen pakkasta. Pitäisi päästä nopeasti sisälle lämmittelemään. Vähän ajan päästä ovi aukesikin. "Siinähän sinä olet, tule sisälle." - hän sanoi. Astuin kynnyksen yli sisään. Vastaleivotun pullan tuoksu valtasi sieraimeni. Hän meni edellä, hiljaa ja rauhallisesti. Kaappikello raksutti olohuoneen nurkassa tuttuun tyyliinsä. Hän istuuntui ajan kuluttamalle keinutuolille.

Kaunis kevätaurinko lämmitti hänen uurteisia kasvojaan. Kasvot olivat hyvin ilmeettömät, mutta aistin jonkinlaista ilahtuneisuutta. "Kiva kun tulit, otatko kahvia?" - hän kysyi ääni väristen. Tottakai ottaisin, en ole vielä tähän ikään mennessä kieltäytynyt hänen keittämästään kahvistaan ja pullasta. Hän nousi keinutuolista vaivalloisesti vääntäen kasvonsa tuskaiseen irvistukseen. "Hemmetin selkä vaivaa taas." -hän selvensi tilannetta. Nyökkäsin ymmärtävästi ja katselin ympärilleni.

Mikään ei ole kahdessakymmenessä vuodessa muuttunut. Nurkassa tuttu maalaus kotitalosta Karjalassa, kirjahyllyssä valtava Raamattu. Kävelen keittiöön. Mikään ei voita kunnon pannukahvia. Hän nostaa kaapista iäkkäät kahvikupit pöytään ja kaataa niihin höyryävää kahvia. Ummistan silmäni ja haukkaan valtavan palan hänen leipomaa pullaansa. Tuntuu kuin aika pysähtyisi. Istumme hiljaa vastakkain. Eipä tässä silti sanoja tarvita.

Vartija

Mä muistan sen tammikuisen yön. Muistan. Välillä sen tahtoisi jo unohtaa, mutta aina se palaa yhtä kirkkaana mieleeni. Työskentelin tuolloin vartijana eräässä vartiointiliikkeessä. Työ oli helppoa, vaikka ihmissuhteeni eivät aina kestäneetkään öisiä työvuorojani. Olin lähtenyt kotikaupungistani Jyväskylästä Ouluun etsimään sitä niin sanottua parempaa elämää. Tavoitteenani oli opiskella Oulun yliopiston humanisessa tiedekunnassa kirjallisuutta, valmistua, perustaa perhe sekä elää onnellisena niin kauan kunnes vetäisin viimeisen hengenvedon. Suunnitelmani kuitenkin muuttuivat ja opinnot keskeytyivät jo noin puolen vuoden jälkeen aloittamisesta.

Moni on kysynyt syytä opintojeni lopettamiseen. Itse olen sanonut syyksi motivaation loppumisen, mutta kaiken takana on raha. Olin hyvin rikkaasta perheestä, ja vanhempani olivatkin aina kontrolloineet rahankäyttöäni. He ovat sijoittaneet suuren osan omaisuudestaan Helsingin Hämeentien kiinteistöihin. Isäni painotti minulle aina että "penni se on miljoonan alku". En jaksanut kuunnella hänen turhanpäiväisiä tarinoitaan siitä, miten hän on aina säästänyt ja ollut tarkka rahankäytössä.

Tein melko mullistavan päätöksen. Lopetin koulun ja koulutin itseni vartijaksi viimeisillä säästöilläni. Ylpeyteni ei antanut minun kertoa asiasta toki vanhemmilleni, joten heidän mielestään opiskelen yhä kirjallisuutta.

Ajatukseni katkesivat Marja Tyrnin räväkkään nauruun. "Ihanaa Suomen kansa!" Niin, ihanaapa todella. Ulkona on 24 astetta pakkasta, opiskelijat köyhiä ja Suomi lähettää rahojaan Kreikkaan niin sanottuina avustuksina. Joka perjantai-iltainen Putous minun on silti katsottava, olin töissä tai en. Se on enää yksi harvoista asioista mikä saa ajatukseni muualle, pois arkisista asioista.

Olin jälleen onnellinen. Pienen kodikkaan kahvihuoneen katossa loistava sähkövalo, kahvinkeittimen porina, suloinen vastakeitetyn kahvin tuoksu sekä jokaviikkoinen Putous veivät minut lähes euforiseen olotilaan. Huokaisin syvään ja suljin silmäni. Tuntui siltä kuin kaikki huolet olisivat tuon pienen hetken aikana kadonneet pois ja antaneet minun olla rauhassa. Avasin silmäni ja otin jääkaapista ison mehevän greipin, jonka olin ottanut evääksi. Otin pöydältä veitsen ja aloin kuoria sitä.

En ehtinyt haukata palaakaan greipistä, kun matkapuhelimeni hälytti. Oulujoen rannalla sijaitseva Merikosken voimalaitos antoi hälytyssignaalia. Laitos kuului piiriini joten minun oli lähdettävä katsomaan paikanpäälle. Laitoin takin päälleni ja kävelin autolle. Avasin ovet kaukolukituksella ja istuin kuljettajan paikalle. Auto käynnistyi vaivalloisesti, olihan ulkona kova pakkanen.

Saavuin Merikosken voimalaitoksen pihaan. Jätin autosta valot päälle, jotta näkisin näppäillä portin turvakoodin. Samalla takanani rasahti. Käännyin katsomaan, mutta en nähnyt kuin pimeyttä. Auton kelmeisiin valoihin osuva vesihöyry teki paikasta aavemaisen. Otin varustevyöltäni taskulampun ja lähdin kävelemään kohti joenrantaa. Joki virtasi mustana kuin kuolema noin viisimetriä alempana. Seisoin betonisen vallin päällä, mikä ohjasi vettä pois laitoksesta. Yhtäkkiä havahduin. Viereeni tuli seisomaan tuntematon henkilö. Peräännyin ja osoitin häntä lampulla. Hän oli kaunis nuori nainen. Nainen ärsyyntyi kun osoittelin häntä, ja pyysikin minun osoittaa lampulla jonnekkin muualle. Kysyin hänen nimeään ja hän esittäytyikin Irinaksi. Tuntui kuin olisin rakastunut ensisilmäyksellä. "Miten kukaan voi omistaa noin kauniita kasvoja ja suloista ääntä", mietin itsekseni. Kuun valo loisti hänen kalpeisiin kasvoihinsa, luoden yksityiskohtaisia varjoja hänen kauniille kasvoilleen. Hänellä oli tummanpuhuva pitkähkö takki päällään ja kaulassaan punainen kaulaliina.

Rohkenin kysäistä häneltä, mitä hän tekee tähän aikaan illasta yksin voimalaitoksella. Hän ei vastannut. Irina tuijotti mustaan virtaan, kuin joku olisi kutsunut häntä sieltä. "Kaunista", hän sanoi. Nyökkäsin hänelle kohteliaasti, vaikka en tiennyt mitä hän tarkoitti. Pyysin häntä tulemaan kanssani autolle lämmittelemään, koska ulkona oli niin kylmä. "Tulen kohta perässä, mene vain edeltä jo", hän sanoi. Käänsin selkäni ja lähdin kävelemään kohti autoa. En kuitenkaan kuullut askeleita perässäni joten käännyin katsomaan taakseni. Irinaa ei näkynyt missään. Juoksin takaisin paikkaan, jossa hän oli seisonut. Maassa oli hänen kaulaliinansa ja paperille kirjoitettuna viesti, "Hyvästi".