Käsikkäin he kulkivat rantaan,
upottivat jalkansa santaan.
Alla yön, kauniin elokuun.
näkivät penkin, tumman puun.
Tuo penkki, mikäs muu,
hymyyn vääntyi nuorten suu.
Pyys' penkki luokseen kulkemaan,
lupas' salaisuudet sisäänsä sulkemaan.
Ilot, riemut - ajat surujen,
koki penkki, aikoina vuosikymmenien.
Monien ystävä oli penkki tuo,
niin moni tuli penkin luo.
Tuo penkki, vanhus nyt yksin on.
Hiukan laho, mut ei arvoton.
Kauan sitten näki rakkauden nuoren,
sisäänsä sulki sen, alle puisen kuoren.
Tämä runo kuvastaa hyvin kuvassa olevaa penkkiä.
VastaaPoistaNykyrunoissa kun ei enää käytetä loppusointuja niin tässä ne taas tuntuvat virkistävältä vaihtelulta ja aiheeseen sopivilta.
Lähetäpä tämä kilpailuun!
Ihanan viaton ja hurmaava teksti. "Hymyyn vääntyi nuorten suu" -säe sai omatkin huulet kaartumaan hienoiseen hymyyn. Loppusoinnut oli kiva piristys, niitä kun ei enää näe paljoa.
VastaaPoistaJa eikun tapsan karia herättelemään niin tästä tulee varmasti suomen seuraava ikivihreä! Kaksi vikaa lainia ovat hyvin kasaava ja ah niin sentimentaalinen lopetus että tekee liki mieli kuunnella radiota. Ja loppusoinnutus ei ole iisiä, vaikka niin voisi luulla, tiedän. Propseja siis!
VastaaPoistaJuha parannat kerta kerralta!!!!!!!!
VastaaPoistaOlipas hieno runo. Harvoin näkee nykyään enää päätteellisiä lyriikoita edes jumalauta musiikissa. Kaunis, ei liian lapsellisia riimejä. Parhaitasi!
VastaaPoista